Miten ehkäistä iäkkäiden kaatumisia?

Sirpa Hartikainen

Noin joka kolmas 65 vuotta täyttänyt kaatuu vuosittain, joka kymmenes vähintään kaksi kertaa vuodessa (1). Väestön ikääntyessä kaatumiset ja niistä aiheutuvat vammat lisääntyvät. Tästä seuraa ylimääräistä sairastavuutta, toimintakyvyn laskua, kuolleisuutta sekä sairaalahoidon ja hoivan tarvetta (2). Yhteiskunnalle aiheutuu merkittäviä kustannuksia.

Lonkkamurtuma on yleisin kaatumisesta aiheutuva vakava vamma. Niitä leikattiin Suomessa vuonna 2015 noin 6 000 (2). Ilmaantuvuus kasvaa voimakkaasti iän mukana ja on 10-kertainen naisilla 85:n ja miehillä 90 ikävuoden jälkeen verrattuna 65–69-vuotiaisiin. Vanhimmissa ikäryhmissä kuolleisuus suurenee, ja samalla vähenee lonkkamurtuman jälkeen kotiutuvien osuus. Joka viides lonkkamurtuma tapahtuu ympärivuorokautisessa hoidossa. 

Kaatumiset aiheuttavat valtaosan yli 65-vuotiaiden aivovammoista (3). Vaikka 90 % saa lievän aivovamman, vain puolet heistä toipuu 6 kk:ssa vammaa edeltävälle tasolle. Aivovammat lisäävät muun muassa Alzheimerin ja Parkinsonin tautien riskiä. Siten näillä kaatumisvammoilla on merkitystä muistisairauksien ilmaantumisessa ja etenemisessä (4).

Tutkimusten ja asiantuntijoiden näkemysten pohjalta on laadittu maailmanlaajuinen suositus iäkkäiden kaatumisten ehkäisemiseksi (5). Se korostaa kokonaisvaltaista lähestymistä iäkkäiden kaatumisten syiden selvittelyyn. Suositus painottaa kaatumisten systemaattista kysymistä kaikissa terveydenhuollon kontakteissa, yksilöllisten riskitekijöiden tunnistamista sekä ehkäiseviä toimenpiteitä kaikille iäkkäille toimintakyvystä tai asuinpaikasta riippumatta. Mitä vanhemmasta tai sairaammasta henkilöstä on kyse, sitä todennäköisemmin kaatumisen aiheuttavat useat eri tekijät.

Kaatumisten syiden selvittely on aina moniammatillista yhteistyötä, jossa kullakin ammattilaisella on oma roolinsa. Lääkärin rooli on keskeinen: hänen tulee kliinisen tutkimuksen kautta tunnistaa/poissulkea sairauksia, kuten sydänperäiset syyt ja muistisairaudet, sekä kaatumisen riskiä lisäävät lääkkeet, oireet (ortostatismi), vajaaravitsemus ja gerastenia.

Valtaosaan kaatumisia liittyvät lääkkeet. Riskiä lisäävät kaikki psyykenlääkkeet, opioidit, epilepsialääkkeet, eturauhaslääkkeistä alfasalpaajat (tamsulosiini, alfutsosiini) sekä diureetit ja antikolinergiset virtsankarkailulääkkeet (6). Iäkkäiden verenpaine tulisi mitata aina ortostaattisen kokeen avulla (5). Sen tekee hoitaja, mutta mittaaminen voidaan opettaa myös potilaalle tai omaiselle. Fysioterapeutin tehtävänä on arvioida liikuntakykyä.

UKK-instituutin verkkosivuilta löytyvä kaavio (ukkinstituutti.fi/liikkumisen-turvallisuus/kaatumisten-ehkaisy-ammattilaisille/maailmanlaajuiset-suositukset-kaatumisten-ehkaisyyn/) auttaa arvioimaan kaatumisriskin suuruutta ja kohdistamaan toimenpiteitä sen mukaisesti. Kaikille suositellaan liikuntaa, ja korkean kaatumisriskin potilaille tehdään laaja-alainen arviointi. 

Suomessa on toteutettu monia menestyksekkäitä ehkäisytoimia ja luotu hoitopolkuja sairauksien tunnistamiseen ja hoitamiseen. Kohtaamme suuria haasteita voimakkaasti ikääntyvän väestön hoidossa ja hoivassa.

Kaatumisten ehkäisytoimilla voitaisiin ylläpitää iäkkäiden toimintakykyä ja vähentää kaatumisvammoja sekä niistä aiheutuvaa sairaalahoidon, kotihoidon ja ympärivuorokautisen hoivan tarvetta. Tämä edellyttää sitä, että hyvinvointialueilla laaditaan selkeä ohjeistus ja hoito-/toimintapolku kaatumisten ehkäisyyn hyödyntäen globaalia kaatumisten ehkäisysuositusta.

Kiitokset: Pirkko Jäntti ja Maailman kaatumisten ehkäisysuosituksen suomentamisen työryhmän jäsenet Maarit Piirtola, Marja Äijö, Tuija Ylitörmänen, Riitta Koivula, Tiina Pitkänen.